Turpa kii ja tehkää niinku sanotaan eli Suomea nostamassa vai kusettamassa

Tämä uljas näky voisi olla Intian sijaan myös Suomesta. Tee työtä, jolla on tarkoitus - vain 4,5 eurolla päivässä. Vielä on kilpailukykyloikkaa tekemättä!

Ekonomistien keskuudessa pyörii käsitys, jonka mukaan hallitukset eivät voi tehdä talouden suhteen juuri muuta kuin säheltää sen reunoilla. Tavallisen kansalaisen vinkkelistä joka neljäs vuosi valittavat tyhjänpuhujat voivat tehdä kovin vähän suhdanteita kääntääkseen. Tämä lienee sitä enemmän totta, mitä läpikotaisemmin yritysmaailman ja raharikkaiden saavutettuja etuja puolustavat pääsevät peukaloimaan päätöksentekoa. Pankkiiri-keinottelija Nalle Wahlroosilla on tunnetusti enemmän poliittista vipuvartta kuin lähiö-pubin elämäntaiteilija Kalle Wahlroosilla.

Tässä on kohta vuoden päivät yritetty ajaa käärmettä pyssyyn eli saada Suomen taloutta nousuun lähihistorian oikeistolaisimman hallituksen toimesta. Saavutuslistalla on lähinnä etuuksista, koulutuksesta ja tutkimuksesta leikkaamista sekä työturvan heikentämistä. Perusteluiksi on tarjottu sitä vanhaa liturgiaa: rahat ovat kuulemma loppu ja on pakko leikata. Se on taas ihan toinen juttu, että onko valtion velasta huolehtiminen tärkeämpää kuin kasvusta, työllisyydestä ja ylipäätään neljää vuotta kauemmasta tulevaisuudesta. Tai että valtion velka on ihan eri juttu kuin perus-janarin pankkivelka. Suomi nousi suosta koulutuksella, mutta jostain syystä nykyinen hallitus ajattelee, että tulevaisuuden työpaikkoja luodaan kansaa tyhmentämällä ja osaamista heikentämällä.

Tämä ei ole ainoa intuitiota vastaan sotiva piirre porvarihallituksen järjen juoksussa. Kun kasvu on pitkälti kotimarkkinoiden varassa, niin luulisi ostovoiman heikentämisen vain pahentavan tilannetta. Eli kun köyhällä ei ole senkään vertaa varaa ostaa makkaraa leivän päälle, kauppa kärsii ja lisää porukkaa pistetään kortistoon. Ja sitten pitää leikata taas. Onhan se eräänlaista toimintaa tämäkin, peiton jatkaminen toisestä päästä.

Kovin paljoa järkeä ei ole hallituksen perusteluissa muiltakaan osin. Entisen yhteiskuntasopimuksen, nykyisen kilpailukykysopimuksen tiimoilta on toistettu mantraa, että suomalainen työ on liian kallista ja kunhan vain duunareiden ökypalkat saadaan painettua maan rakoon, niin johan alkaa vienti vetää. Samaan aikaan taloustutkijat yrittävät muistuttaa todellisuudesta, eli että vientiteollisuudessa palkkojen osuus kustannuksista on noin 15 prosenttia. Paljon puhuttu viiden prosentin "tuottavuushyppy" palkkakustannuksissa parantaisi kustannustasoa siis vain noin prosentin. Mutta ei anneta faktojen ja logiikan sotkea hyvää kurjistamispolitiikkaa. Kuten kokoomuksen kiikkerällä puheenjohtajapallilla vielä itkunsekaisia twiittejä tykittävä Alexander Stubb luonnehti: nyt tehdään kokoomuslaisinta politiikkaa ikinä! Olkaa porvarit ylpeitä.

Tilastoja pyörittelemällä saadaan aikaan kaikenlaisia vekkuleita väitteitä. Ja kun kansalainen on keskimäärin täysin pihalla taloustutkimuksesta ja tilastotieteestä, uppoavat poliitikkojen talousteoriat julkisuudessa kuin puukko mummoon. Tuottavuudesta on jauhettu paljon. Jos tuottavuutta kuvataan bruttokansatuotteen (tiedäthän toki mistä se koostuu?) ja väestön funktiona eli jaetaan BKT maan väkimäärällä, on Suomi tällä hetkellä EU:n hännänhuippuja. Toisaalta, jos BKT jaetaankin tehdyillä työtunneilla, onkin Suomi yksi Euroopan tuottavimmista maista, kuten Talouselämä juuri uutisoi. Toisin sanoen, työn teko itsessään on Suomessa jo kovin tuottavaa eikä sitä tämän tiedon valossa ole mitään järkeä alkaa sorkkimaan. Työtä ei vain tehdä määrällisesti niin paljon meillä kuin muualla. Eli Suomessa joko työpäivät ovat liian lyhyitä, lomat liian pitkiä tai mikä vielä todennäköisempää, meillä on liian vähän ihmisiä työllistettyinä.

Toinen tilastoharha syntyy kun ministeri vertaa työttömien määrää avoimien työpaikkojen määrään. Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) loihe kirjoittamaan netissä, että "työllisyyden hoito on Suomessa epäonnistunut, kun työttömiä on lähes 378 000 ja samaan aikaan kuitenkin on yli 61 000 avointa työpaikkaa." Jää hieman mystiseksi, että mistä tuo 60 tuhatta avointa työpaikkaa on revitty. Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna maassa oli keskimäärin noin 28 900 avointa pestiä, työvoima hallinnon sivuilla on noin 18 tuhatta. Toki kovin moni työpaikka laitetaan hakuun ja täytetään ihan muita reittejä, mutta yhtä kaikki. Tämäkään ei ole asian ydin vaan se, että miksi avoimia työpaikkoja on ylipäätään niin paljon. No siksi, että liian moni niistä ei ole kunnon työpaikka ensinkään.

Työvoimahallinnon 18 tuhannesta pestistä vain kolmannes oli yli vuoden mittaiseen työsuhteeseen - osa näistäkin pidempiä määräaikaisuuksia. No kelpaisihan perkule sellainenkin, mutta entä nämä loput? Iso osa osa-aikasuuksista, työpätkistä ja jopa suoranaisista nolla-työsopimuksista eli "tule töihin tarvittaessa, työtuntimääriä emme takaa" on pääkaupunkiseudulla, missä elinkustannukset huitelevat kaukana muuta maata edellä. Yhtälö on perin vaikea monelle työttömälle. Kunnollisia mahdollisuuksia toimeentuloon osaavalle ja koulutetulle väestölle on siis naurettavan vähän. Mutta nythän pystyvä työministerimme Jari Lindström (ps.) hätistää kepillä nämä lusmut töihin, tilastoista ja pätevyydestä viis.

Samaa todellisuudesta irtautunutta liturgiaa saarnaavat myös Elinkeinoelämän keskusliiton ja porvarihallituksen naftaliinista kaivamat yrittäjäpatruunat, kuten äskettäin Ylellä ääneen päässyt perheyrittäjä Timo Prihti, joka "pistäisi työn vieroksujat kuriin". Ah, kuinka maaliin osuvaa ja ajan hermolla olevaa argumentointia. Mutta kuten tässä on ennenkin manattu, syyllistämällä työttömiä voivat päättäjät sluibailla vastuustaan eli siitä, että paitsi he eivät kykene luomaan työpaikkoja, he eivät kykene havainnoimaan edes todellisuutta.

Sen lisäksi, että duunarin vika on deflaatio ja inflaatio, idänkaupan romahtaminen sekä kestävyysvaje, piiskaa yrittäjä Prihti retorista ratsuaan yhä lujempaan vauhtiin, toimittajan nyökytellessä kuin papukaija. Prihti toistaa ensin yllä mainittujen tilastojen vääriksi osoittamat väitteet, että työvoimakustannuksia pitäisi saada alemmaksi jotta vienti vetäisi ja että tuottavuus on huono. Mutta sitten lyödään löylyä kiukaalle oikein urakalla: mitä jos poistettaisiin tuo yrittäjiä kiusaava yhteisöverokin tykkänään, niin kuin Virossa, tuossa oikeudenmukaisen tulonjaon mallimaassa. Ja tästä päästään jälleen jäljille siinä, että mistä tässä suuressa puhalluksessa on oikeasti kyse.

Meillä on jo kosolti esimerkkejä siitä, kuinka yhteisöveron alentaminen ei hyödyttänyt työllisyyttä tippaakaan, vaan toimitti lisää vettä siihen myllyyn, jota maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki kutsuu finansialisaatioksi. Tämä tarkoittaa ilmiötä, jossa "Rahoituslaitoksilla ja rahoituseliitillä on yhä enemmän valtaa suhteessa kulut­tajiin, yrityksiin ja talouspolitiikan päät­täjiin. Finansialisaatio ja eriarvoisuuden lisääntyminen ruokkivat toisiaan." Suomessa tämä on nähty muun muassa täysin härkiksi käyneessa osinkojen jaossa. Ylimääräista rahaa ei suinkaan investoida, vaan se kupataaan osinkoina ulos firmasta.

Oikealta hailaava yhteiskunnallinen eliittimme on tajunnut, että nyt jos koskaan on semmoiset löysät housuissa, että läpi saattaisi mennä vaikka kuinka tyly eriarvoistamispolitiikka. Nyt jos koskaan kannattaa runnoa läpi paikallinen saneleminen.. korjaan.. sopiminen, hallintarekisterit, verojen ja työnantajamaksujen alennukset, etuuksien leikkaamiset sekä maksimoida kaikkinainen kerman päältä kuorinta pienelle eliitille, ennen kuin se väistämätön vastaliike alkaa.

Se, että tajuavatko Timo Prihtin kaltaiset, "palkkakuopassaan" kipuilevat johtajat puheidensa sisältöä on sivuseikka. Rikkaat ovat harvoin sitä mieltä, että nyt on tarpeeksi rahaa tai että työtön ei olisi itse syyllinen ahdinkoonsa. Oleellisempaa on se, miltä talouden päätöksenteko näyttäytyy julkisuudessa, pitääkö sitä koskeva tieto paikkaansa ja tajuavatko äänestäjät milloin heitä vedätetään. Sipilän hallituksen kannatus on surkea, mutta voisi olla surkeampikin. Vielä tärkeämpää olisi se, että kun seuraavan kerran kokoonnumme valitsemaan joukostamme päättäjiä, muistaisimme meiningin keväältä 2016.

Keskustan kannatus keikkuu mystisesti edelleen 20 prosentissa, vaikka sen joukoista päättäjiksi on nostettu sellaisia hahmoja, kuten Anne "Tulin vain kääntymään politiikassa" Bernerin kaltainen elitistinen junailija, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä tavallisten ihmisten arjesta. Olisi syytä pitää myös mielessä pääministeri Juha "Mitä pahaa on hallintarekistereissä" Sipilän kyvyttömyys kuunnella talouden asiantuntijoita, eli näitä kaiken maailman dosentteja, tai tehdä johtopäätöksiä yleisestä ilmapiiristä, oikeudenmukaisuudesta nyt puhumattakaan.

Kun Suomen talous yrittää sinnikkäästi toipua Nokian kännykkäteollisuuden ja pakotteiden kuristaman Venäjän kaupan romahtamisesta, on jotenkin typerryttävän hölmöä kuulla valtakunnan johtajien länkyttävän palkkaprosenteista, kun todellisuutta on se, että täällä Härmässä ei valmisteta tuotteita, jotka kelpaisivat maailmalla kaupaksi. Ongelma ei ole kustannusten taso, vaan viennin niukkuus ja yksipuolisuus. Mitä luulette koulutus- ja tutkimusleikkausten tekevän innovaatioille ja tuotekehitykselle?

Palkkoja alentamalla voimme toki juosta kilpaa pohjalle ja tehdä Suomesta Intian kaltaisen matalan työvoiman maan. Ei se hyvinvointia lisää, mutta ainakin saadaan jengi nälkäpalkalla töihin. Tai sitten voimme satsata korkean jalostusasteen tuotekehitykseen, luoda uutta ja kiinnostavaa teollisuutta ja tehdä tuotteita, joita kukaan muu ei tee yhtä hyvin, Ikeoita ja Spotifyita, kuten eräässä naapurimaassa. Tulevaisuudessa työvoiman osuus kustannuksissa tulee vain laskemaan. Tehtaita pyörittävät automaatio ja robotit. Suomi voi olla tämän vallankumouksen kärjessä tai sitten voimme kasata halvalla lenkkareita ja taulutelevisioita niille muille kansakunnille, jotka ottavat paikan aallonharjalla meidän sijaamme.